JAN BLOMSTEDTjblomstedt@kolumbus.fi |
Säätiede kosii säätaidetta
Meterologi Seija Paasonen on kirjoittanut sydämellään – kuten myös säätiedoillaan – taiteen pilvistä, sumuista, veden heijastuksista jne. kirjassaan Taiteilijoiden taivaat (2018). Hän on valinnut Väinö B:lta kolme maisemakuvaa: Järvi lumisine rantoineen (1900), Auringonlasku (1898) sekä Erämaan järvi (1895). Seija P. viihtyy parhaiten naturalistisen taiteen parissa. Em. taulut ovat syntyneet Väinön ”naturalistisen” kauden jälkeen, mutta niissä on silti vanhan luonto-osaamisen jatketta. Kysyn: onko VB ”ikuistanut” yhden lyhyen hetken vai viipynyt luonnossa useita tunteja ottaen vapauksia – kuten luonto itse valon ym. vaihteluineen. Tiedoksi annetaan, että Järvi lumisine rantoineen on valmistunut 1899-1900: ajoitus näyttäisi sijoittavan sen ateljeessa työstetyn ”fantasiamaiseman” kategoriaan (taiteilijan termi). Outona Seijalle ilmenee ”kesäinen” valkoinen läiskä talven sulassa vedessä – olisiko kuvassa näkymättömän kumpupilven heijastuma? Vai puhdas esteettinen ratkaisu? Veikkaan jälkimmäistä. Se taas, että valo tulee kahdelta eri suunnalta, ei Seijaa ihmetytä, ja tämä aikaero voi olla myös Väinön tietoista meterologista pilailua. Sitä esiintyy muuallakin. Seija ei osaa sanoa, ”mitä taiteilija Blomstedt, yksi varhaisista symbolisteistamme, on halunnut maalauksellaan kertoa”? ”Symbolismi”, tuttu klisee, näyttäisi kertovan jotakin – ties mitä salatieteellistä. Seija P. on taiteen ystävä, mutta taiteen ystävänä hän ei nyt tällä kertaa halua tulkita maisemia värien ja muotojen omalakisina sommitelmina, jonakin mikä vaatii joskus muutoksia, sanotaanko, luonnon ehdotuksiin. Olkoon, säätiede kosii säätaidetta, eikä mikään elävä avioliitto vaadi täydellistä askelten samatahtisuutta ja näkökulmien identtisyyttä. Mielenkiintoista!
Kultakauden jälkeen
1900-luvun alussa Suomen taide luisui kultaiselta kukkulaltaan, kansallisen korkeasuhdanteen huipulta, arjen alhoon, ”neutraalin tyhjäkäynnin asteelle”, kuten Timo Huusko on omaperäisesti sanonut. Ei niin, että taideteokset sinänsä olisivat radikaalisti muuttuneet. Tapahtui sosiologinen muutos. Samalla uusi sukupolvi astui esiin. Jotkut sedistä– mm. Pekka Halonen – putosivat kuin kissat tassuilleen vaihtamatta alaa tai tekemisen tapaa. Mutta Väinö B., aina vain tuo ”1890-luvun symbolisti” ja ”lahjakas nuorukainen”, tuotti valtaosan teoksistaan 1900-luvulla. Ei vain mennyt Suomen Käsityön Ystäviin töihin. Hän jättäytyi myös maalarina julkisuudesta sivuun. Työt jatkuivat, vähin näyttelyin (ainoa yksityinen oli retrospektiivinen näyttely v:lta 1943). Arkiseen ”tyhjäkäyntiin” sopeutuminen ilmeni Väinöllä kultakauden komealta kalskahtavien Bourg-la-Reinen hautausmaan ja Kullervon sijaan proosallisina teosniminä: Tammisaarelainen takapiha, Härkäpään tuulimylly ja Ulkorakennuksia Inkoossa. Muotokuvissa Mustapukuisen naisen tilalle taas tulivat pankkiirit ja teollisuuspomot. Tämän proosan ohella oli uusimpressionistisia ja romanttis-tunnelmallisia 1900-luvun maalauksia, kuten Fyris-joki ja Vesikärryt kuutamolla. Tyhjäkäyntiä? Veijo Meri väitti, että talouslaman aikaan katseet kääntyvät taiteeseen. Entä taidelaman aikaan? Taiteilijoilla katseet kääntyvät usein tavallisuuden herkkuihin.
Ns. pyhä
Mikä oli Pekka Haloselle pyhää? Taide, ilman muuta. Ja kun Väinö B. oli PH:n ystävä ajassa ja aatteissa (niin väitetään), samaa koskee kai häntä? Ville Lukkarisen kirjasta Pekka Halonen – pyhä taide (SKS, 2007) ilmenee että VB toimi PH:n laina-apuna Helsingin yliopiston kirjaston holveissa; hän hankki sieltä Tuusulaan mm. taidekirjoja. Taide oli pyhää, uskonto ja kirkko taas epäilyttäviä. VB teki yhden alttaritaulun, taisi olla leipätyö. Haloselle taas ”kaikki suuri taide” oli uskonnollista, ei kuitenkaan välttämättä kristillistä… Lukkarisen suurennuslasin ali kulkevat kristillisen taiteen merkit (kuten kallistuvat päät, jopa kaltevat pinnat – lankeemusten merkkinäkö?) tai muut epäsuoran kuvauksen erikoisuudet (kuten poiskääntyneet hahmot). Tuntuu, paitsi oppineelta, myös kevyehköltä suhteessa aiheen raskauteen. Myös VB:lla on mietteliäitä ja introvertteja hahmoja. En silti kutsuisi niitä pyhän inkarnaatioiksi. Tiettyä uskonnollista hyrinää maalareissa ehkä oli. Jos se oli taiteilijoiden päässä, siirtyikö se suoraan maalauksiin? No, jos niin sovitaan… Ei nyt kuitenkaan. Niin VB:n Puistokuvassa kuin PH:n Tuonen lehdossa on ”liikkumattomuutta” ja ”hiljaisuutta”, mutta onko hiljainen, riskitön joutenolo ”uskonnollisempaa” kuin uskallus ja tekeminen? Olemisen hiljaisuus tuli PH:n ja VB:n arvostuksiin ehkä teosofiasta. Mitä teosofia oli? Ei uskonto: se ei vaatinut pitämään mitään dogmia totena (edes Taivaan Valtakunnan olemassaoloa); se oli hengen liberalismia, joka heijasteli ajan ”globalisaatiota”, eri kulttuurien avautumista kapeiden kansallisten instituutioiden vastapainoksi. Se oli aikanaan köyhän miehen (ja taiteilijan) harrasta kansainvälisyyttä.
Bourg-la-Reinen hautausmaa
Maisemamaalaus on käynyt läpi vaiheita ihmisen kulttuurihistoriassa. Sikäli ”ihminen” on maisemassa silloinkin kun maalaus ei esitä yhtäkään ihmistä. Taidehistorioitsijat tietävät, että maisemakuvan herättämä tunne – jos se on kansalaisille yhteinen – voi maiseman ”objektiivisen korrelaatin” myötä (myrsky, sitkeä puu, jäidenlähtö) saada myös poliittisen tunnekäännöksen. Mutta tietyn ajastaikaan tutun atavismin tasolla ihminen tuo maisemaan aina oman lisänsä, jopa hallitsevan tunnetehon. Entä jos ihmisen tilalla on hautausmaa? Yksi esimerkki on Caspar Davif Friedrichin Hautasmaa ilman kuuta. Pöllö istuu lapion kahvalla ja vaikutelma on lähinnä humoristinen. Ei ihmisiä – eräänlainen helpotus! Sen sijaan Väinö Blomstedtin Bourg-la-Reinen hautausmaa, jota olen usein katsellut ja ajatellut, tärkein ”objektiivisesta korrelaatista” käyvä objekti on valkea kivimuuri, joka iltahämärässä peittää näkyvistä haudat, sekä vainajat että surijat. Ihmisiä ei näy. Heidät voi ajatella maisemaan, ja niinpä yleinen, myös taiteentuntijoiden jakama tulkinta maalauksesta on, että se on melankolinen. ”Alakuloa tehostaa vaakasuorien pintojen kertautuminen ja elottomien puunrunkojen vertikaalinen rytmitys.” Pintojen ja linjojen analyysi seuraa ja perustelee nopeaa ensivaikutelmaa, jota en sanoisi itsestään selväksi. Mitä useammin katson maalausta, en enää ”näe” siinä alakuloa, vaan saan siitä voimallisen huolettomuuden tunteen. Valkeamuurinen hautausmaa on objekti muiden seassa ja se lepää vihertävän, elävän maan sylissä osin vedenkaltaisen (arvoituksellisen ja inspiroivan elementin sävyttämän) taivaan levittäytyessä aution maan ylle majesteetillisen tunteettomasti. Siniharmaa yleissävy on karaiseva ja saa minussa aikaan selittämättömiä riemun potkuja.
”Teriofilia”
Peter Englund, historioitsija ja esseisti, käyttää maisemamaalauksen historiaa läpikäydessään yhtäkkiä termiä ”teriofili” (teriofilia, terrafilia?), jota en löydä mistään sanakirjasta, mutta joka Englundille on yhtä vanha kuin ihmisten asuttama maailma. Se on ”uusvanha” ajatussuuntaus, jonka mukaan Luonto, Maaemo, on ”viisaampi ja moraalisempi kuin ihminen”. Jo muinaiset kreikkalaiset olivat teriofiilejä, mm. Demokritos ja Aristoteles. Platon jää mainitsematta; ehkä hän käy edustajasta vain, jos ”ideoiden taivas” tulkitaan luonnonilmiöksi. Ajatukseni siirtyvät nyt taas maalaustaiteeseen ja Väinö Blomstedtiin. Teollisen ajan alku katkaisi teriofilian perinteen. Maisemamaalauksiin tuli nyt merkkejä ihmisen saavuttamasta luonnon herruudesta. Niiden rinnalle ilmestyi myötätuntoa kärsiviä luontokappaleita kohtaan – ihmisellä oli nyt varaa siihen. Gauguin ei tästä maailmasta välittänyt, vaan kaipasi jotain ”primitiivisempää”, niin, teriofiliaa, jota hän opetti Pariisissa nuoremmilleen, mm. Pekka Haloselle ja Väinö Blomstedtille. Sitä on aavistettavissa Väinö B:n taiteessa jo ennen 1890-luvun puoliväliä, Gauguinin ja symbolismin taikoja: Väinö B:n naturalistisen alkukauden kuvissa ihmiset ovat luonnon keskellä oudon poissaolevia, maan tai veden oheisilmiöitä tai -eliöitä. Ukko vuolee metsänrajaan unohtuneena puuta (Lepänkuorija), piippumies katsoo pois- ja alaspäin uneksien menneistä koettelemuksista (Nälkävuosien näkijä). Vaiteliaat pojat seisovat laiturilla katse tummaan veteen uponneena (Pojat ongella). Symbolismi ei tätä pohjatunnetta muuttanut, se toi tullessaan teknisiä muutoksia. Bourg-la-Reinen hautausmaa… Francesca, samaa poissaoloa kuin naturalistisen kauden töissä... Onko ”teriofilia” animismia, luonnon sieluttamista? Esiteollisen ajan ihmisille kyllä. Luonto oli tyranni ja opettaja, joka vaati alistumista korkeammalle viisaudelleen. Mutta näissä myöhäisissä maan ja veden kuvissa luonto ei ole henki. Mitä jää? Ehkä ”terrafolie”, maan hulluus, harmiton bakteeri, joka suo luonnon tarkkaajille ”posthumanistiset” unet?
.”Täysverisen” symbolistin elämäkerta
Runsas ja varovainen – voi sanoa Hugo Simbergistä, Helena Ruuskan paksusta taiteilijabiografiasta (WSOY, 2018). Kuten VB, Simberg muistetaan symbolistina. Runsaus pursuttaa faktoja ja on suureksi iloksi kuvatarjonnassa (lähes 80 teoskuvaa + valokuvat), mutta varovaisuus lisää tekstiä oivallusten kustannuksella. No, Ruuska on tehnyt valtavan työn. Kiitos siitä! Jos hän olisi tehnyt vielä yhden työkierroksen, kirja voisi olla lyhyempi ja tulkinnat rohkeampia. Nyt tyydytään kuvien äärellä usein ”tuntijoiden” lausuntoihin sen sijaan että Ruuska puristaisi arvostelmat ulos omasta sydämestään. Symbolitulkinta saa sijansa; ajattelen itse VB:n Francescaa, kun puhe kääntyy unikkoihin ja niiden noitumiin ”flegmaattisiin, kyllästyneisiin luonteisiin”, paitsi että eihän siinä nyt ole noiden teosten vetovoima, edes Simbergillä. Teos Unikko, Simbergin muotokuva Matilda Andersinista, vaikuttaa kuin sähköisku. Olisiko moinen symbolismi ollut aitoa taiteilijoilla, jotka olivat itse eloisia ja uteliaita? Ei voine Simbergiäkään sanoa unikkosieluksi. Hän halusi kuulemma taiteellaan ”saada ihmiset itkemään sisimmässään”. Kuinkas tarkasti katsotaan kun silmät ovat täynnä kyynelsumua? Muuten: Ruuskan kirjassa viitataan myös VB:iin, mm. opettajatoverina Ateneumissa 1900-luvun alussa.
Meterologi Seija Paasonen on kirjoittanut sydämellään – kuten myös säätiedoillaan – taiteen pilvistä, sumuista, veden heijastuksista jne. kirjassaan Taiteilijoiden taivaat (2018). Hän on valinnut Väinö B:lta kolme maisemakuvaa: Järvi lumisine rantoineen (1900), Auringonlasku (1898) sekä Erämaan järvi (1895). Seija P. viihtyy parhaiten naturalistisen taiteen parissa. Em. taulut ovat syntyneet Väinön ”naturalistisen” kauden jälkeen, mutta niissä on silti vanhan luonto-osaamisen jatketta. Kysyn: onko VB ”ikuistanut” yhden lyhyen hetken vai viipynyt luonnossa useita tunteja ottaen vapauksia – kuten luonto itse valon ym. vaihteluineen. Tiedoksi annetaan, että Järvi lumisine rantoineen on valmistunut 1899-1900: ajoitus näyttäisi sijoittavan sen ateljeessa työstetyn ”fantasiamaiseman” kategoriaan (taiteilijan termi). Outona Seijalle ilmenee ”kesäinen” valkoinen läiskä talven sulassa vedessä – olisiko kuvassa näkymättömän kumpupilven heijastuma? Vai puhdas esteettinen ratkaisu? Veikkaan jälkimmäistä. Se taas, että valo tulee kahdelta eri suunnalta, ei Seijaa ihmetytä, ja tämä aikaero voi olla myös Väinön tietoista meterologista pilailua. Sitä esiintyy muuallakin. Seija ei osaa sanoa, ”mitä taiteilija Blomstedt, yksi varhaisista symbolisteistamme, on halunnut maalauksellaan kertoa”? ”Symbolismi”, tuttu klisee, näyttäisi kertovan jotakin – ties mitä salatieteellistä. Seija P. on taiteen ystävä, mutta taiteen ystävänä hän ei nyt tällä kertaa halua tulkita maisemia värien ja muotojen omalakisina sommitelmina, jonakin mikä vaatii joskus muutoksia, sanotaanko, luonnon ehdotuksiin. Olkoon, säätiede kosii säätaidetta, eikä mikään elävä avioliitto vaadi täydellistä askelten samatahtisuutta ja näkökulmien identtisyyttä. Mielenkiintoista!
Kultakauden jälkeen
1900-luvun alussa Suomen taide luisui kultaiselta kukkulaltaan, kansallisen korkeasuhdanteen huipulta, arjen alhoon, ”neutraalin tyhjäkäynnin asteelle”, kuten Timo Huusko on omaperäisesti sanonut. Ei niin, että taideteokset sinänsä olisivat radikaalisti muuttuneet. Tapahtui sosiologinen muutos. Samalla uusi sukupolvi astui esiin. Jotkut sedistä– mm. Pekka Halonen – putosivat kuin kissat tassuilleen vaihtamatta alaa tai tekemisen tapaa. Mutta Väinö B., aina vain tuo ”1890-luvun symbolisti” ja ”lahjakas nuorukainen”, tuotti valtaosan teoksistaan 1900-luvulla. Ei vain mennyt Suomen Käsityön Ystäviin töihin. Hän jättäytyi myös maalarina julkisuudesta sivuun. Työt jatkuivat, vähin näyttelyin (ainoa yksityinen oli retrospektiivinen näyttely v:lta 1943). Arkiseen ”tyhjäkäyntiin” sopeutuminen ilmeni Väinöllä kultakauden komealta kalskahtavien Bourg-la-Reinen hautausmaan ja Kullervon sijaan proosallisina teosniminä: Tammisaarelainen takapiha, Härkäpään tuulimylly ja Ulkorakennuksia Inkoossa. Muotokuvissa Mustapukuisen naisen tilalle taas tulivat pankkiirit ja teollisuuspomot. Tämän proosan ohella oli uusimpressionistisia ja romanttis-tunnelmallisia 1900-luvun maalauksia, kuten Fyris-joki ja Vesikärryt kuutamolla. Tyhjäkäyntiä? Veijo Meri väitti, että talouslaman aikaan katseet kääntyvät taiteeseen. Entä taidelaman aikaan? Taiteilijoilla katseet kääntyvät usein tavallisuuden herkkuihin.
Ns. pyhä
Mikä oli Pekka Haloselle pyhää? Taide, ilman muuta. Ja kun Väinö B. oli PH:n ystävä ajassa ja aatteissa (niin väitetään), samaa koskee kai häntä? Ville Lukkarisen kirjasta Pekka Halonen – pyhä taide (SKS, 2007) ilmenee että VB toimi PH:n laina-apuna Helsingin yliopiston kirjaston holveissa; hän hankki sieltä Tuusulaan mm. taidekirjoja. Taide oli pyhää, uskonto ja kirkko taas epäilyttäviä. VB teki yhden alttaritaulun, taisi olla leipätyö. Haloselle taas ”kaikki suuri taide” oli uskonnollista, ei kuitenkaan välttämättä kristillistä… Lukkarisen suurennuslasin ali kulkevat kristillisen taiteen merkit (kuten kallistuvat päät, jopa kaltevat pinnat – lankeemusten merkkinäkö?) tai muut epäsuoran kuvauksen erikoisuudet (kuten poiskääntyneet hahmot). Tuntuu, paitsi oppineelta, myös kevyehköltä suhteessa aiheen raskauteen. Myös VB:lla on mietteliäitä ja introvertteja hahmoja. En silti kutsuisi niitä pyhän inkarnaatioiksi. Tiettyä uskonnollista hyrinää maalareissa ehkä oli. Jos se oli taiteilijoiden päässä, siirtyikö se suoraan maalauksiin? No, jos niin sovitaan… Ei nyt kuitenkaan. Niin VB:n Puistokuvassa kuin PH:n Tuonen lehdossa on ”liikkumattomuutta” ja ”hiljaisuutta”, mutta onko hiljainen, riskitön joutenolo ”uskonnollisempaa” kuin uskallus ja tekeminen? Olemisen hiljaisuus tuli PH:n ja VB:n arvostuksiin ehkä teosofiasta. Mitä teosofia oli? Ei uskonto: se ei vaatinut pitämään mitään dogmia totena (edes Taivaan Valtakunnan olemassaoloa); se oli hengen liberalismia, joka heijasteli ajan ”globalisaatiota”, eri kulttuurien avautumista kapeiden kansallisten instituutioiden vastapainoksi. Se oli aikanaan köyhän miehen (ja taiteilijan) harrasta kansainvälisyyttä.
Bourg-la-Reinen hautausmaa
Maisemamaalaus on käynyt läpi vaiheita ihmisen kulttuurihistoriassa. Sikäli ”ihminen” on maisemassa silloinkin kun maalaus ei esitä yhtäkään ihmistä. Taidehistorioitsijat tietävät, että maisemakuvan herättämä tunne – jos se on kansalaisille yhteinen – voi maiseman ”objektiivisen korrelaatin” myötä (myrsky, sitkeä puu, jäidenlähtö) saada myös poliittisen tunnekäännöksen. Mutta tietyn ajastaikaan tutun atavismin tasolla ihminen tuo maisemaan aina oman lisänsä, jopa hallitsevan tunnetehon. Entä jos ihmisen tilalla on hautausmaa? Yksi esimerkki on Caspar Davif Friedrichin Hautasmaa ilman kuuta. Pöllö istuu lapion kahvalla ja vaikutelma on lähinnä humoristinen. Ei ihmisiä – eräänlainen helpotus! Sen sijaan Väinö Blomstedtin Bourg-la-Reinen hautausmaa, jota olen usein katsellut ja ajatellut, tärkein ”objektiivisesta korrelaatista” käyvä objekti on valkea kivimuuri, joka iltahämärässä peittää näkyvistä haudat, sekä vainajat että surijat. Ihmisiä ei näy. Heidät voi ajatella maisemaan, ja niinpä yleinen, myös taiteentuntijoiden jakama tulkinta maalauksesta on, että se on melankolinen. ”Alakuloa tehostaa vaakasuorien pintojen kertautuminen ja elottomien puunrunkojen vertikaalinen rytmitys.” Pintojen ja linjojen analyysi seuraa ja perustelee nopeaa ensivaikutelmaa, jota en sanoisi itsestään selväksi. Mitä useammin katson maalausta, en enää ”näe” siinä alakuloa, vaan saan siitä voimallisen huolettomuuden tunteen. Valkeamuurinen hautausmaa on objekti muiden seassa ja se lepää vihertävän, elävän maan sylissä osin vedenkaltaisen (arvoituksellisen ja inspiroivan elementin sävyttämän) taivaan levittäytyessä aution maan ylle majesteetillisen tunteettomasti. Siniharmaa yleissävy on karaiseva ja saa minussa aikaan selittämättömiä riemun potkuja.
”Teriofilia”
Peter Englund, historioitsija ja esseisti, käyttää maisemamaalauksen historiaa läpikäydessään yhtäkkiä termiä ”teriofili” (teriofilia, terrafilia?), jota en löydä mistään sanakirjasta, mutta joka Englundille on yhtä vanha kuin ihmisten asuttama maailma. Se on ”uusvanha” ajatussuuntaus, jonka mukaan Luonto, Maaemo, on ”viisaampi ja moraalisempi kuin ihminen”. Jo muinaiset kreikkalaiset olivat teriofiilejä, mm. Demokritos ja Aristoteles. Platon jää mainitsematta; ehkä hän käy edustajasta vain, jos ”ideoiden taivas” tulkitaan luonnonilmiöksi. Ajatukseni siirtyvät nyt taas maalaustaiteeseen ja Väinö Blomstedtiin. Teollisen ajan alku katkaisi teriofilian perinteen. Maisemamaalauksiin tuli nyt merkkejä ihmisen saavuttamasta luonnon herruudesta. Niiden rinnalle ilmestyi myötätuntoa kärsiviä luontokappaleita kohtaan – ihmisellä oli nyt varaa siihen. Gauguin ei tästä maailmasta välittänyt, vaan kaipasi jotain ”primitiivisempää”, niin, teriofiliaa, jota hän opetti Pariisissa nuoremmilleen, mm. Pekka Haloselle ja Väinö Blomstedtille. Sitä on aavistettavissa Väinö B:n taiteessa jo ennen 1890-luvun puoliväliä, Gauguinin ja symbolismin taikoja: Väinö B:n naturalistisen alkukauden kuvissa ihmiset ovat luonnon keskellä oudon poissaolevia, maan tai veden oheisilmiöitä tai -eliöitä. Ukko vuolee metsänrajaan unohtuneena puuta (Lepänkuorija), piippumies katsoo pois- ja alaspäin uneksien menneistä koettelemuksista (Nälkävuosien näkijä). Vaiteliaat pojat seisovat laiturilla katse tummaan veteen uponneena (Pojat ongella). Symbolismi ei tätä pohjatunnetta muuttanut, se toi tullessaan teknisiä muutoksia. Bourg-la-Reinen hautausmaa… Francesca, samaa poissaoloa kuin naturalistisen kauden töissä... Onko ”teriofilia” animismia, luonnon sieluttamista? Esiteollisen ajan ihmisille kyllä. Luonto oli tyranni ja opettaja, joka vaati alistumista korkeammalle viisaudelleen. Mutta näissä myöhäisissä maan ja veden kuvissa luonto ei ole henki. Mitä jää? Ehkä ”terrafolie”, maan hulluus, harmiton bakteeri, joka suo luonnon tarkkaajille ”posthumanistiset” unet?
.”Täysverisen” symbolistin elämäkerta
Runsas ja varovainen – voi sanoa Hugo Simbergistä, Helena Ruuskan paksusta taiteilijabiografiasta (WSOY, 2018). Kuten VB, Simberg muistetaan symbolistina. Runsaus pursuttaa faktoja ja on suureksi iloksi kuvatarjonnassa (lähes 80 teoskuvaa + valokuvat), mutta varovaisuus lisää tekstiä oivallusten kustannuksella. No, Ruuska on tehnyt valtavan työn. Kiitos siitä! Jos hän olisi tehnyt vielä yhden työkierroksen, kirja voisi olla lyhyempi ja tulkinnat rohkeampia. Nyt tyydytään kuvien äärellä usein ”tuntijoiden” lausuntoihin sen sijaan että Ruuska puristaisi arvostelmat ulos omasta sydämestään. Symbolitulkinta saa sijansa; ajattelen itse VB:n Francescaa, kun puhe kääntyy unikkoihin ja niiden noitumiin ”flegmaattisiin, kyllästyneisiin luonteisiin”, paitsi että eihän siinä nyt ole noiden teosten vetovoima, edes Simbergillä. Teos Unikko, Simbergin muotokuva Matilda Andersinista, vaikuttaa kuin sähköisku. Olisiko moinen symbolismi ollut aitoa taiteilijoilla, jotka olivat itse eloisia ja uteliaita? Ei voine Simbergiäkään sanoa unikkosieluksi. Hän halusi kuulemma taiteellaan ”saada ihmiset itkemään sisimmässään”. Kuinkas tarkasti katsotaan kun silmät ovat täynnä kyynelsumua? Muuten: Ruuskan kirjassa viitataan myös VB:iin, mm. opettajatoverina Ateneumissa 1900-luvun alussa.